Pimeää lenkkeilyä joulukuussa. Nyt on sentään lunta!Koiraa pitäisi kai rakastaa eniten silloin, kun se sitä vähiten ansaitsee. Minä en yleensä pysty siihen. En vaikka miten yritän. Tänään oli taas yksi sellaisista päivistä.
Työpäivän jälkeen väsytti ihan kamalasti. Eipä auta, koirille kamppeet niskaan ja lenkille. Koska oli jo kunnolla pimeää, mentiin ihan vaan tielle kävelemään. Siinä kävellessä mietin, että kyllä saa olla melkoinen masokisti jaksaakseen tätä koirahommaa. Kävellä väsyneenä tunnin verran pakkasessa täydellisessä pimeydessä kinastelemassa pentuperkeleen kanssa siitä, saako hihnassa vetää.
Hullu rynnistäminen alkoi tänään jo alkumatkasta. Ensimmäisen kilometrin jaksoin edetä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan pysähtymällä hihnan kiristyessä ja odottamalla katsekontaktia ennen matkan jatkumista. Sen jälkeen meni hermot. Nyin, komensin, nyin ja jankutin. Eikä siitä ollut tietenkään edes mitään hyötyä. Koira katsoi minua vaan kyllästyneellä naamalla "se on sun ongelma, ei mun".
Kotona tuli tietenkin huono omatunto. Menin rapsuttamaan nojatuolissaan istuvaa Polkkaa. Kiitokseksi huomiosta se mojautti minua tassulla päähän niin, että silmälasit lensivät metrin verran puukoppaan. Kirosin. Ehkä huomenna olen parempi pennunomistaja?
5 kommenttia:
Hih-hih, tunnistan itseni. Se on just tota. Ja täällä on sentään aikuiset koirat :D
Ah...niin tuttua... Meillä lisäksi tulee ääniefektit mukaan kun pysähdellään - sehän on siis maailman tylsintä koirakakaran mielestä :D
T. johanna
Syvää sympatiaa täältä suunnalta! Pari viime päivää olen itse manannut ääneen myyväni Boriksen mustalaisille (tai muukalaisille), kun ensin se söi pilalle kalliin maton ja seuraavana päivänä koirakoulussa oli kuin mikäkin aivopieru. Tulee niin tollo olo töröttää siinä broilerinsydämet nyrkissä kun toista kiinnostaa vain a) hajut b) tytöt c) toisten koirien ohjaajat d) koirakouluohjaaja e) lumihanki jne jne. Käytännössä siis kaikki muu kuin minä ja broilerinsydämeni. No, kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu... Joskus. Voimia!
Meillä suurin ongelma remmilenkkeilyssä on vastaantulevat ihmiset. Sanni ei kerta kaikkiaan voi käsittää että vaikka kuinka vääntää ittensä innosta u-muotoon niin niitten ihmisten luokse ei pääse. Sitten jos kumpiki koira on mukana tulee tuo vetäminenki Sannilla mukaan, vähän kilpailumeininkiä.
No niin, ei siis olla yksin ongelmamme kanssa. Avautuminen kannatti, kiitos vaan kaikille kommenteista :)
Lähetä kommentti