Ehkä yleisin viimeisen puolentoista vuoden aikana minulle esitetty kysymys on, miten koirat ja lapsi ovat tulleet toimeen. Eikä siinä mitään, kysymys on hyvä ja tärkeä. Oikeastaan koko raskausaika meni tuttujen ja tuntemattomien spekulointiin siitä, miten koirat hyväksyvät uuden perheenjäsenen. Itse en ollut asiasta erityisen huolissani (raskaushuuruissa?) vaan ajattelin, että hyväksyyhän ne kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Sitä paitsi koirat ovat meillä selkeästi koiria, eivät mitään turkispukuisia lapsia. Ja koska koiria on useita, ne ovat tottuneet jo ennestään jakamaan huomion.
Sain paljon vinkkejä koirien ja vauvan ensikohtaamiseen. Kenties huvittavin neuvo oli tuoda sairaalasta kakkavaippa koirille haisteltavaksi. Kakkavaippa? Neuvoja ei tiennyt, että meillä asuu Euroopan pahin paskansyöjä, mutta kuitenkin. Mitään kommervenkkejä ei tehty, vauva vaan laitettiin kaukalossaan lattialle. Koirat kävivät katsomassa ja totesivat,
että tällainen.
Mäykkyjen elämää vauva ei hetkauttanut millään tavalla, Polkka puolestaan vahti vauvaa alkuun. Kävi esimerkiksi tarkistamassa meillä vierailleiden ihmisten kantamukset, ettei vauvaa oltu pakattu mukaan. Vaunulenkit menivät alusta alkaen hyvin. Kiitin itseäni siitä, että koirilla oli ollut tiukka remmikuri aiemminkin. Tässä vaiheessa olisi ollut tylsää alkaa opettaa kahta tai kolmea koiraa kulkemaan vasemmalla puolella vetämättä ja puolta vaihtamatta... Eikä muuten treenattu ennen vauvan syntymää tyhjillä vaunuilla, vaikka joku sitäkin ehdotti.
Kevät ja kesä menivät hienosti. Koirat hakeutuivat aina nukkumaan vauvan lähelle. Toisinaan koko porukka makoili samalla vauvan leikkimatolla. Koirat eivät ikinä juosseet vauvan yli tai tönineet sitä tai muutakaan asiatonta.
Syksyllä vauva lähti ryömimään ja tuli mutkia matkaan. Koirat olivat avoimen järkyttyneitä - kai ne olivat laskeneet sen varaan, että uusi perheenjäsen olisi vain paikallaan. Koirat olivat vauvan kiinnostuksen kohde numero yksi, kuinkas muuten. Se ryömi koirien pedille ja kiskoi mäykkyjä karvoista. Polkka sai olla rauhassa sohvallaan, ei tosin kovin kauan. Tähän väliin voi todeta, että puolivuotias vauva ei ymmärrä minkään sortin kieltoja eikä edes pelätä murisevaa koiraa. Vauvalle kyllä muristiin ja näyteltiin hampaita (mäykyt) satunnaisesti.
Yhtäkkiä tajusin, että nyt oltiin siinä tilanteessa, missä on helppo todeta että koira ei sopeutunut lapseen ja etsiä elukalle uusi koti. Me ostimme alakertaan neljä (!) porttia ja ripottelimme koirien pedit porttien taakse. Lapsi oppi nimittäin nopeasti konttaamaan ja oli ihan jatkuvasti nukkuvien koirien niskassa hyppimässä. Koirat rentoutuivat, kun nukkumisrauha palasi. Ne oppivat nopeasti pyytämään portin taakse omalle paikalle nukkumaan. Kaikkia porttisysteemi ei tietenkään miellyttänyt - sain kuulla etteivät koirat totu lapseen ikinä, kun niitä tällä tavalla eristän. Koirat saivat varmaan enemmän sääliä kuin koskaan ennen, vaikka oikeastihan ne lähinnä nukkuvat sisällä ollessaan.
Säädimme ainakin puoli vuotta porttien kanssa. Sitten tuli kevät, lapsi täytti vuoden ja aloimme viettää paljon aikaa omalla pihalla. Koirat eivät enää ottaneet paineita lapsesta, ne vaan väistivät sitä. Yritin palkata niitä parhaani mukaan tästä innovaatiosta - väistämisestä nimittäin. Meno rentoutui selkeästi sisätiloissakin. Koirat alkoivat taas hakeutua lapsen lähelle, tosin ihan vaan siksi, että lapsi oppi heittelemään niille kaikenlaista syötävää. Koiria oli tässä vaiheessa yksi vähemmän, sillä jouduimme hyvästelemään 16-vuotiaan Papun. Se ei vaikuttanut laumajärjestykseen, höppänä mummokoira toimi viimeiset ajat muutenkin ihan omana yksikkönään.
Portit ovat paikallaan edelleen (ne ovat kätevät muutenkin, kuin koiria ajatellen) ja koirille taataan nukkumarauha. Laitan selkeästi väsyneen ja omaa rauhaa kaipaavan koiran edelleen portin taakse nukkumaan. Muuten koko porukka toimii ja leikkii yhdessä. Paitsi lapsen ruokailun ajaksi koirat menevät pois keittiöstä, muuten kaikki ruoka heitellään niille. Ruokailun päätteeksi arvotaan keittiön siivouksesta vastaava elukka.
En tiedä, miten homma olisi mennyt jos olisin noudattanut yleisintä neuvoa
annat niiden vaan olla keskenään, kyllä ne tottuu. Olisiko lapsi yhtä sormea vajaa tai olisiko tilanne kärjistynyt sellaiseksi, että joku koirista olisi joutunut etsimään uuden majapaikan? Vaikea sanoa. Olen sitä mieltä, ettei koiriin voi koskaan luottaa sataprosenttisesti. Eikä holtittomaan pikkulapseen varsinkaan.
Alku oli helppoa, keskivaihe säätämistä ja nyt taas tuntuu siltä, että lapsesta ja koirista on iloa toisilleen. Tietenkään minulla ei ole enää melkein rajattomasti aikaa koiraharrastukseen tai metsälenkkeihin. Aika paljon meillä lenkkeillään tylsästi rattaiden kanssa koirat hihnassa ja se vähän harmittaa. Aika paljon lenkkeillään myös rattaissa tylsistystä kirkuvan lapsen kanssa... Osa kakaroista on rauhallisia ja osalle sattuu tässä lotossa samanlainen tuuri kuin meille, eli pikkutyyppi, jolle paikallaan istuminen on maailman vaikeinta.
Vaikka jotkut palaset koirien elämässä ovat huonontuneet, on tässä nykymallissa myös etunsa. Olen kotona lapsen kanssa, joten koiratkaan eivät joudu juuri olemaan yksin. Olemme lenkkien lisäksi paljon omassa pihassa, tosin Polkka ei osaa arvostaa tätä etuisuutta kuin hellepäivinä... Ja ehkä koirilla on ihan kivaa lapsen kanssa, ainakin toisinaan.
Koirien kanssa kasvanut lapsi ei osaa pelätä koiria, ei hyvässä eikä pahassa. Julkisilla paikoilla tarvitaan tarkkuutta, kun lapsi yrittää mennä halaamaan jokaista vastaan tulevaa koiraa. Mutta toisaalta lapsi osaa jo olla vieraiden koirienkin kanssa - tänään kaverin 2-vuotissynttäreillä oli koiranpentu, jolle lapsi heitteli innoissaan palloa. Tuntuu uskomattomalta, että 1,5 -vuotias lapsi osaa jo leikkiä koirien kanssa, mutta toisaalta Polkka on ollut aina sille tärkeä leikkikaveri. Iso rhodesiankoira osaa muuten leikkiä lelunvetoleikkiä ihan uskomattoman nätisti pikkulapsen kanssa!
Rakkaalla lapsellani on myös muutamia koiriin liittyviä erityistaitoja. Hän osaa kumartua juomaan koirien vesikupista (tästä ollaan neuvolassa ihan hys hys), ensimmäiset sanat taisivat olla hauhau ja kun naapurissa haukkuu koira, lapseni huutaa päättäväsesti
hiijaa! Julkisilla paikoilla liikuttaessa koiran näkeminen aiheuttaa välittömän haukkumiskohtauksen. Haukkumisen päätteeksi lapsi saattaa komentaa itseään
hiijaa!
En tiedä, olenko oikeasti yhtään viisaampi tässä koirien ja lapsen kanssa elämisessä, mutta muutaman tärkeän asia löydän listattavaksi. Mieti siis näitä, kun talossa on koira tai koiria ja saat lapsen:
1. Koirat ansaitsevat ruoka- ja unirauhan. Kesken ruokailun tai unien niskaan rysähtävä lapsi on ei-toivottu seuralainen
2. On helppo jämähtää kotiin vauvan kanssa, mutta yritä antaa koiralle omaa harrastus- ja lenkkiaikaa
3. Nukkuuko koirasi sängyssä? Minne meinasit laittaa lapsen nukkumaan? Vauvaa on helpointa imettää yöaikaan omassa sängyssä, mutta mahtuuko koko porukka sinne?
4. Vähän edelliseen kohtaan liittyen: unohda vauvan nukuttaminen jakkaralle nostetussa äitiyspaikkauslaatikossa ja osta heti kunnon pinnasänky. Ei tarvitse ainakaan miettiä, että kaataako koira vauvan nukkumavirityksen. Meillä oli käytössä Stokken syöttötuoliin laitettava
Newborn-kaukalo, jossa vauva viihtyi päivällä, eikä ollut lattialla koirien seassa
5. Ole rento. Tarkka täytyy olla ja ennakoida, mutta sinun tulee samalla viestittää koirille, ettei uusi perheenjäsen ole maailmanloppu. Älä kiellä koiraa nuuskimasta tai nuolaisemasta vauvaa
6. Käytä tervettä järkeä. Koira tulee toimeen oman lapsen kanssa, mutta lapsen kaverisynttäreiden aikaan koiran voi olla parempi odotella yhdessä huoneessa tai vaikka autossa. Kaikilla vierailla lapsilla ei ole mitään hajua siitä, miten koiraa käsitellään
