Hauska mutta uuvuttava viikonloppu verijälkileirillä

Pieni ja reipas jälkikoira.

Osallistuimme Polkan kanssa viikonloppuna ridgeback-yhdistyksen verijälkileirille. Oli kerrassaan mukava, mutta hurjan väsyttävä viikonloppu! Onneksi tänään pääsi töihin lepäilemään viikonlopun jäljiltä. Ei vaan, Polkalle teki tosi hyvää olla keskellä leirihässäkkää ja omistajalle liikkua koipensa jumiin. Leirin järjestelyt toimivat hyvin ja mikä tärkeintä, ruokaa oli paljon ja se oli hyvää.

Matkaseurana toimivat Heidi ja komea Peetu.

Lauantai aloitettiin jälkien tekemisellä ja myöhemmin samana päivänä ajettiin jäljet. Polkka teki aivan loistavaa työtä ja selvitti tiensä kaadolle nopeasti ja varmasti. Meidän pienryhmän kouluttaja kehui Polkkaa ja ihmetteli sen nuorta ikää suhteessa jäljestysvarmuuteen. Kaadolla ei ollut puhettakaan hämmennyksestä, vaan Polkka nappasi sorkan suuhunsa ja kanniskeli sitä leuhkana. Kouluttajan mielestä koiran voisi viedä parin treenikerran jälkeen mejä-kokeeseen. Hienoa Polkka!


Sunnuntain suoritus ei sitten ollutkaan samaa luokkaa. Kouluttaja epäili minun vaihtaneen koiraa yön aikana. Polkka rahnusti eteenpäin haluttomasti, söi keppejä ja jäniksenpapanoita. Tuijotteli perässä kävelijöitä ja haukotteli. Harmitti tosi paljon, kun tiesi koiran pystyvän sata kertaa parempaan. Ehkä oli syytä katsoa hieman peiliinkin, jäljestäminen on koiralle tosi rankkaa ja jälki kahtena peräkkäisenä päivänä ehkä vähän liikaa. Etenkin tuollaiselle teinixille. Tosin meidän ryhmässämme muidenkaan sunnuntaisuoritukset eivät päätä huimanneet.


Sunnuntaiaamuna ennen jäljestämistä testattiin koirien laukauksensietoa. Haulikon laukauksia kuului kymmenen sekunnin välein ja samaan aikaan metsäautotieltä löytyi karhun verta ja villisian raato. Polkka nuuski verta tosi kiinnostuneena, mutta pahalta haisevaa raatoa prinsessa tyytyi ihmettelemään metrin päästä. Laukaukset eivät pelottaneet Polkkaa ollenkaan, mutta sehän oli tiedossa jo ennestäänkin.

Viikonlopusta jäi tosi hyvä fiilis, vaikka apina jäljestikin sunnuntaina kirjaimellisesti sunnuntaimoodilla. Ehkä tekisi mieli suunnitella mejä-kokeeseen osallistumista vaikka syksyllä, mutta viikonloppu sai muistamaan myös sen, miten hullun raskas laji mejä on. Mäykkyjen kanssa joskus treenattiin ja käytiin kokeissa ja silloin kyllästyin totaalisesti jäljentekoon, pitkiin koeviikonloppuihin, hirvikärpäsiin ja "ollaan ulkona satoi tai paistoi" -systeemiin.

Polkan mielestä viikonlopun parasta antia oli huonekavereiden eli Ego-veljen ja Gimli-sedän kanssa riehuminen. Ei sillä verijäljellä nyt niin väliä, kunhan saa painia ja rellestää kavereiden kanssa.

Polkan kuvat: Johanna Duarte

Operaatio apinasta virta pois

Miten imetään virrat pois supervauhdikkaasta rhodeteinistä? Olisiko vaikka liikunnalla, aivojumpalla ja muuten jännittävällä päivällä? Ei välttämättä, ainakaan tämän päivän kokemusten perusteella.

Päivä starttasi puolen tunnin peltolenkillä. Apina juoksi tapansa mukaan tuhatta ja sataa. Sen jälkeen kahdeksan tuntia töissä mukana. Ihmisten tapaamista, ruokiksella sivulla istumista ruokakaupan edessä ihmisvilinässä ja iltapäivällä vielä puruluun tuhoamista. Takaisin kotiin, hiekkakuopalle tunniksi ja taas ihan kiitettävää meininkiä.

Myöhemmin vielä mejä-treenit ja siitä suoraan auton takaluukussa pienelle maaseutukierrokselle. Oliko apina väsynyt? Eipä juuri. Leikkimistä katsellessa aloin miettiä, että jos geenitekniikalla voisi siirtää vähän rhode-energiaa meihin ihmisiin, en vastustaisi geenipeukalointia.


Jälki meni huomattavasti paremmin kuin viimeksi. Jäljellä oli pituutta ehkä 80 metriä ja siinä oli kaksi suoraa kulmaa. Polkka lähti jäljelle reippaasti ja innokkaasti. Vähän tuli tehtyä lenkkiä matkan varrella, mutta molemmat kulman löytyivät. Kaato taisi haista tuulen suunnan vuoksi jo viimeiseltä kulmalta, koska Polkka olisi mieluusti oikaissut sinne vähän eri reittiä.

Tosin en ole aivan varma, jäljestikö apina sittenkään jälkeä tai osuiko tuurilla oikeisiin kohtiin. Sorkan ihmettelyn jälkeen se nimittäin jatkoi päättäväisesti jäljestämistä. Pääasia kuitenkin ettei verenhaju enää pelottanut ja jäljestäminen näytti selvästi kiinnostavan apinaa. Tästä jatketaan viikonloppuna leirillä!

Kaiken ohjelman jälkeen pystyi vielä kyttäämään naapurin hevosia olohuoneen ikkunasta. Råtta on vaihtunut skunkkiin, kuten kuvasta näkyy. Mustista&Mirristä hankittu skunkki on ollut yllättävän kestävä; siinä ei ole repimiseen innostavaa vanua ollenkaan, vaan pelkkä "nahka" ja kaksi vinkua.

Polkan eka verijälki

Apinalle tapahtui tänään jänniä: oli elämän ensimmäisen jälkitreenin aika! Tai voiko sitä nyt treeniksi sanoa, lähinnä Polkka äimisteli alkumakausta, mietti mitä ihmettä pitäisi tehdä ja varsinkin mitä jäljen päässä olleelle hirvenkoivelle olisi pitänyt tehdä. Olin tehnyt aivan liian lyhyen jäljen, Polkka ei pällistelyissään päässyt vauhtiin ollenkaan. Tulipa nyt ainakin todettua, että jäljestäminen edes kiinnostaa sitä.


En yhtään muista, miten jäljestyksen aloittaminen sujui aikanaan mäykkyjen kanssa. Siitä on niin kauan. Muistikuvissani laskin mäyräkoiran alkumakaukselle ja se lähti jäljestämään. Olen kyllä tietoinen, että aika kultaa toisinaan muistot. Toisaalta mäykyt kenties hoksaavat nopeammin, mistä jäljestyksessä on kyse?

Ei saakeli, kuka on menettänyt jalkansa? Suuren afrikkalaisen häntä on ihan koipien välissä.

Jos tätä nyt sitten vähän tarkemmin tutkisi, vaikka ihan vaan mutsin mieliksi.

Kävin lopuksi Papun kanssa purkamassa jälkimerkit. Mummeli oli ihan innoissaan kun pääsi pitkästä aikaa jäljelle. Ja joo, tiedän ettei samaa jälkeä saisi mennä enää uudelleen, mutta se nyt on ihan sama mitä tuollaisen jo kannuksensa (lue: FIN JVA) ansainneen höpsön mummokoiran kanssa duunaa.

Taidan vetää vielä ensi viikon alussa toisen vähän pidemmän pätkän Polkalle. Sen jälkeen suunnataankin viikonlopuksi rhodesiankoirien mejä-leirille. Leiristä saa varmasti enemmän irti jos koira on kirjaimellisesti edes hajulla asiasta.