19.3.2012

Häntä koipien välissä

Lelun saa pizzalaatikostakin.

Osallistuttiin lauantaina rhodeyhdistyksen järjestämään Vappu Alatalon motivaatioseminaariin. Toivoin seminaarista apuja koiran palkkaamiseen muutenkin kuin nameilla ja toisaalta palkkaamattomuuteen pitkän suorituksen aikana. Päivä alkoi hyödyllisellä luennolla, joka sai ajattelemaan palkkaamisen monia mahdollisuuksia. Tokoa treenatessa suorituksen voi aloittaa vaatimattomalla palkalla ja edetä siitä parempaan. Hyvä ajatus, olen itse käyttänyt aina samaa namia läpi treenin.

Paljon oli asiaa siitäkin, ettei koira saisi saada asioita ilmaiseksi, vaan vaikkapa rhoden pitäisi ansaita auringonläikässä nukkuminen. Tätä ei tosin meillä aleta soveltaa, minulle koira on ensisijaisesti rakas perheenjäsen ja vasta toiseksi harrastuskaveri. Parempaa työskentelymotivaatiota varmasti saisi koiran oikeuksia rajoittamalla, se on niin totta.


Pystyy se sentään seuraamaan.

Luennon jälkeen katsottiin kaikkien koirien ongelmia tai muita työstämistä vaativia asioita. Muiden suorituksia oli hauskaa ja opettavaista seurata, mutta ikävä kyllä meidän oma osuus meni aivan persiilleen. Polkka olisi vaatinut pienen totuttelun uuteen tilaan (se makasi koko päivän autossa odottamassa omaa vuoroaan ja tuli pikkuiseen halliin vasta suorituksen alkaessa) ja sai arkailukohtauksen. Yllättäen se ei suostunut leikkimään lelulla, mutta lopulta koira saatiin skarpiksi ja leikkisäksi pizzalaatikkoon laitettujen lihapullien avulla. Mainio idea! Sain kotiläksyksi leikittää koiraa lihapullilla täytetyllä sukalla, mitä aionkin kyllä testata.

Sen jälkeisestä osuudesta tuli lähinnä mieleen 90-luvun ratsastusvalmennus. Sain huutia pienestä ei-iloisesta koirankutsumisäänestä ja käskyksi tehdä äänen avaamisliikettä "kunnes tulee pissat housuun". Olin lopulta niin hämilläni, että ihmettelen yleensäkin sitä, että kurkustani kuului edes mitään. Ehkä olin vain herkkänahkainen, mutta olisi kai ollut parempi lähteä kesken pois?

Suorituksesta tehtiin seuraamispätkä, joka meni oikein mallikkaasti. Olin iloinen Polkan hyvästä kontaktista. Lähdettiin kuitenkin molemmat pois häntä koipien välissä. Onneksi muiden osuudet tarjosivat paljon oppia ja ideoita, oma osuutemme ei ainakaan ohjaajaa motivoinut tai tarjonnut apua koulutusongelmiimme. Oikeastaan päinvastoin.

Ehkä tämä ahdistus johtuu siitä, että olen muutenkin viime aikoina pohtinut sitä, onko minun paikkani kuitenkaan treenikentillä vakavan koiraharrastuksen parissa. Vai sittenkin vain rennoilla metsäpoluilla kävelemässä?

5 kommenttia:

Terhi, Dee ja Jetro kirjoitti...

Voi jestas sentään...

Päivi kirjoitti...

Pää pystyy vaan ja kohti uusia pettymyksiä. Ei vaan oikeasti Polkka toimi hienosti ja kommentit toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Harrastaminen ei koskaan saisi olla liian vakavaa. Tavoitteita on varmasti hyvä asettaa niin harrastamisessa kuin arkielämässäkin, mutta liian vakavaksi homma ei saa mennä. Kivaahan sen ensijaisesti kuuluu olla.

Ja Poksussa ja sinussa on ainesta vaikka mihin. Eli nyt vaan iloisin mielin kohti kevättä ja kesää. Halaus!

Suvi kirjoitti...

Mä komppailen Päiviä.

Kaikille ei sovi yhtä kireä pipo. Toiset tykkää tehdä rennommalla asenteella kuin toiset, toiselle se alokas luokan ykkönen on sama kuin toiselle se tva. Ja se on ihan ok, pääasia että jokainen on itse tyytyväinen.

Joten ei muuta kun tsemppiä, kyllä se tästä taas iloksi muuttuu!

Riik kirjoitti...

Kiitos vaan tsempeistä! Nyt jo naurattaa, että kaiken maailman hullujen treenien jälkeen menee psykologin ohjeistettavaksi ja on monta päivää ihan paskana :D.

Kyllä tää tästä, ootte oikeessa!

Anonyymi kirjoitti...

Hei ette te pystyis vetämään tollasta agia, jos Polkka olis aina samanlainen kuin tuolla kurssilla. Iloista ja innokasta menoa näytti olevan! Täytyy munkin kokeilla tota filettä.

terveisin Laran emäntä Virve