30.5.2011

Laama laiskuri

Jengi odotteli kotiin palaajaa.

Palasin viime yönä viikon verran kestäneeltä työmatkalta Köpiksestä. Kotiinpaluu ei ollut paras mahdollinen, sää oli ihan syksyinen, piha järkyttävässä remonttikaaoksessa ja tarkempi syynääminen osoitti Polkan olevan entistä pahemmin valeraskaana ja lihoneen. Vähemmän liikuntaa ja enemmän herkkuja, luulisin. Meno on varmaan näyttänyt enimmäkseen tältä:

Mies, joka ei kauheasti pidä koirista.

Poksu oli siis ollut viikon verran ilman mitään erikoista aktiviteettia, ruoka vaan eteen ja pakolliset lenkit. Olin salaa toivonut sen vaikuttaneen koiran työskentelyintoon, se kun ei ole ollut nyt valeraskauden aikaan paras mahdollinen. Lähdettiin tänään Suvin ja Teemun kanssa Tuulokseen treenaamaan. Polkka mekkaloi autossa omaa vuoroa odottaessaan, mutta ei todellakaan työskentelyinnosta vaan silkasta ketutuksesta. Oman vuoron koitettua autosta asteli laama. Laama, jonka seuraaminen sattui silmiin ja jonka ainoa jäävä liike oli liikkeestä seisomaan jääminen (hurraa, se on sentään oppinut sen!). Koira autoon takaisin ja motivoituneemmat koirat kehiin.

Ensin vähän leikkiä.

Seuraava treenipätkä suunniteltiin iloiseksi ja vauhdikkaaksi (ensimmäinen suunnitelma oli ollut ketjuttaa liikkeitä ja kokeilla aavistus koiran kestävyyttä). Leikin Polkan kanssa alkuun hetken ja se leikki ihan hyvin, vaikka ajattelin ettei se hormonihuuruissaan ainakaan suostu leikkimään. Tehtiin lelulla liikkeestä maahanmenoa ja sen jälkeen vielä muutama seuraamispätkä. Koira oli aivan kuin eri elukka aiempaan verrattuna. Mutta mitä tarkemmin ajatellen tapahtui treenien välissä? Vastaus: ohjaaja tsemppasi ja laittoi kunnolla itsensä likoon! Koira ei nyt vaan toimi tässä tilassa ilman kunnollista innostamista, alkulämmittelyä ja motivointia. Koskahan ohjaaja muistaisi sen?

Luoksetulossa oli vauhtia - kunnes joku ihana haju vei apinan huomion.

Sekavilla ajatuksilla siis mennään kohti ensimmäistä tottelevaisuuskoetta. Viikon treenitauko ei tehnyt mitenkään hyvää ja liikkeiden ketjuttaminen on edelleen suuri mysteeri. Eihän se nyt kauhean hyvää lupaa, ettei ketjuttamista voi tehdä edes treeneissä. Valeraskaus ja sen aiheuttama laamailu oli nyt viimeinen juttu, mitä tähän ekaan kokeeseen menemiseen kaivattiin. Ilman sitä paketti olisi pysynyt kasassa, nyt en ole ollenkaan niin varma.

Kuvassa se sentään näyttää reippaalta!

Kiitos Suville kuvista ja treeniseurasta ja terapoinnista ja kaikesta. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

3 kommenttia:

Sanna kirjoitti...

Ylämäki alamäki... Tsemppiä teille! Kuten sanoit, ohjaajan pitäisi vaan hallita oma päänsä ja olla aina little miss sunshine kun ottaa koiran kentälle. Ehkä meidän pitäisi osallistua ekspressiiviseen taideterapiaan tai löydä sisäinen ilosi -kirjekurssille tai jollekin muulle vastaavalle, jotta koirankouluttaminen sujuisi aina hymyssä suin.

Päivi kirjoitti...

Niin ja sitten taas muistetaan Riikkis ja Sanna myös ne elämän realiteetit...koirat on vielä nuoria ja siitä huolimatta ne osaa jo valtavasti. Olkaa siis ylpeitä saavutuksistanne ja pää pystyssä kohti uusia haasteita. :)

Mä ainakin olen ylpeä Poksusta sisarineen jo nykyisten saavutusten perusteella vaikka tiedänkin, että lisää on tiedossa. ;)

Ja aivan ihana kuva taas koko poppoosta!

-m- kirjoitti...

Ei oo totta mikä kuva Pasista ja Polkasta! Siitä tulee mieleen ihan tämä: http://www.youtube.com/watch?v=Vw4KVoEVcr0