13.5.2012

Katkaravun kanssa mätsärissä

Jotain hyötyä siitäkin reissusta, sanoo Poksu.

Kävin lauantaina aamulla pudottamassa pasteijoita oman seuran agility-kisoihin (talkoopisteet voi tienata niinkin) ja mietin koko kotimatkan, jaksettaisiinko pysähtyä kyläkoulun pihalla järjestettävään mätsäriin. Sää oli aivan hirveä, sataa tihutti ja tuuli. Jostain syystä päädyin kuitenkin olemaan säänkestävä ja ilmoitin Polkan isojen koirien luokkaan. Samalla hoksasin, että tämähän on ensimmäinen kerta, kun vien Poksun kyseisiin kekkereihin! Päivi esitti sen kerran mätsärissä ja siinä se.

Arvostelu meni kamalan hitaasti ja Polkka istui kehän laidalla naama nurinpäin ruudullisessa sadetakissaan. Muiden koirat olivat ihan reippaita kauheasta säästä huolimatta, mutta Polkka antoi kaikkien ymmärtää, että hänen paikkansa olisi ollut omalla sohvalla eikä ulkona likoamassa. Omalla vuorolla se kyllä liikkui reippaasti (ehkä halusi vain lämmitellä?) mutta seisoi nyreänä häntä koipien välissä. Tuomaritäti kehui hyvää kuntoa lihaksia, minä pahoittelin koiran katkaravuksi vetäytynyttä ulkomuotoa. Saatiin kuitenkin punainen nauha.

Loppukehässä Polkka oli aivan yhtä nyreä ja ihmettelinkin, kun meidät sijoitettiin toiseksi. Palkinnon nähdessään Poksu silmin nähden ilahtui - se hyppeli minua vasten ja heilutti ensimmäistä kertaa häntäänsä koko reissun aikana. Olihan tästä värjöttelystä jotain hyötyä, se sanoi.

Kuuden euron panos tuotti pussin koiranruokaa, herkkuja, ison puruluun, narupallon ja paikallisen konepajan lippiksen (jatkossa sulaudunkin paremmin kyläläisten sekaan!). Alkuperäinen suunnitelma olisi ollut osallistua Tampereen kv-näyttelyyn, siis jos olisi ilmoittanut koiran ajoissa. Tulostasosta päätellen oltais saatu noin neljänkympin osallistumismaksulla sininen nauha.

Illalla Polkka keksi varsin omaperäisen tavan leikkiä narupallolla - roikottaa palloa narun päästä, juosta ja mätkiä pallolla itseään päähän. Meneehän se niinkin, yleensä kai koiran kuuluisi pitää kiinni siitä pallopäästä?


Pussi ja takkatuli, Papun täydellinen pari.

Universumin paras puruluu.

Arvatkaa, kuinka kauan rhodesiankoira syö tuollaista valtavaa puruluuta? Vastaus kuuluu noin puolitoista tuntia, ei ehkä aivan sitäkään. Polkka sai luun Rico-dalmikselta, jolle luu ei ollut kelvannut. Meille kelpaa kaikki, siis ihan kaikki. Siksi ollaankin lähipiirin loppusijoituspaikka niille puruluille, lihoille ja herkuille, mitä muiden koirat eivät jostain syystä suostuneet syömään.

Solmuluita en ole koirille sen jälkeen ostanut, kun lapsuuden Netta-dalmis meinasi sellaiseen tukehtua. Tämän luun solmut olivat kuitenkin niin järeät, ettei ahneen kakkiaisen akuuttia tukehtumisvaaraa ollut.

Ostin lauantaina muuten myös pitkällisen harkinnan jälkeen agilitykengät, nimittäin Salomonin Speedcrossit. Tarkoitus oli hankkia Inov:it, mutta niiden lesti ei jotenkin sopinut omaan jalkaani ollenkaan. Ihan urheilun tuntua tässä touhussa, juosta nyt nappikset jalassa. En ole tainnut edes omistaa kunnollisia lenkkareita koskaan aiemmin...

3 kommenttia:

Sanna kirjoitti...

Kelpo mätsärireissu ja hyvät palkinnot, etenkin se lippis :D

Meillä ei narupalloilla muulla tavoin leikitäkään kuin tuolla lailla, välillä tekee oikein pahaa kun mäiske vaan kuuluu...

Päivi kirjoitti...

Loistavaa Poksu! Ja mätsäri varmasti oli parempi ajatus, kuin Tampereen näyttely.

Tuo typerä tapa leikkiä narupallolla kulkee suvussa. Niro on varustettu ihan yhtä suurilla älynlahjoilla eikä aitoafrikkalainenkaan huonommaksi jää. Mahtaa tuntua mukavalta, kun kova pallo osuus vauhdilla päähän, naamaan, niskaan yms.

Riik kirjoitti...

No niin, narupallomasokisteja on siis enemmänkin :D