Lähdin alkuiltapäivästä Polkan kanssa kaksistaan lenkille. Mentiin kartanolle päin, siellä on hyvät auratut kävelyreitit, mutta miinuksena fasaaneja ja peuroja. Maissille vähän liikaa, Polkka ei ainakaan tähän mennessä pahemmin pöllöile riistan perään. Eteen osuvan fasaanin saattaa säikyttää lentoon, muttei lähde perään.
Polkka pukeutui uuteen ihanaan ruutukuosiseen kevättakkiinsa. Lunta satoi hiljalleen ja olo oli ihan uskomaton. Aivan kuin hihnan päässä olisi aikuinen koira! Polkka käveli vierelläni yhtään vetämättä ja sinkoilematta. Kun päästin sen irti, se laukkasi pienen matkan päähän ja jäi odottamaan. Tuli välillä käymään minun luona ja sitten spurttasi taas pienen matkan päähän. Aivan uskomatonta! Ensimmäistä kertaa uskalsin edes ajatella, millaista elämä on sitten joskus kun Polkka on aikuinen.
Eihän leijailua ikuisesti kestä, omalle tielle käännyttäessä Polkka oikein näki vaivaa saadakseen mäykynkakat hangesta. Ja illalla leffasta palatessa eteisessä odotti järkyttävä haju: tuttu kakkajekku palasi ilahduttamaan meitä. Olihan apina ollut sentään kaksi ja puoli tuntia yksin!
Kaikesta huolimatta juuri tänään on sellainen fiilis, että kyllä tuosta vielä upea koira saadaan.
3 kommenttia:
mä jotenkin aavistin tarinan lopun... ;)
Juuri kun luulet asioiden olevan toisin, todistaa koira sinun olevan väärässä... Näin se vaan menee :)
Näissä hommissa ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa :D
Lähetä kommentti