Nyt leikitään pallopiilotusta!

No niin koirat, nyt ylös ja leikkimään!

Sinä kanssa, mäyräkoiraseni (huomaa Polkan ilme taustalla...)

Laitan pallon tänne koirapedin alle ja te etsitte.

Nyt tarkkana, piilotan sen tänne!

Marraskuu on vallannut meidän talon. Päivä ei valkene melkein ollenkaan ja koiria saa vetää lenkillä perässä. Niistä on tullut ihan kamalia hienopieruja, molemmat vihaavat pimeää, märkää ja koleaa keliä. Ei mitään väliä, vaikka on miten takki niskassa.

Lähinnä ne viettävätkin päivänsä torkkuen. Ulkoilevat sen mitä pakotetaan, syövät ja nukkuvat taas. Ja kerjäävät illalla puruluut. Menevät taas nukkumaan.

Onneksi olen saanut viime aikoina apuja näiden laiskimusten aktivointiin. Koiramies Vinski rientää aamupuuhiensa jälkeen koirien lelukopalle ja menee leikittämään juuri mukavasti nukkumaan lösähtäneitä koiria. Maissi näyttää kauhistuneelta ja Polkka happamalta, mutta lopulta ne lähtevät aina leikkiin mukaan. Eikä oikeastaan ole vaihtoehtoja, koska lapsi on oppinut läpyttämään koiraa takapuolelle ja sanomaan hop hop. Esimerkiksi silloin, kun ulkoilemaan vastahakoinen koira jumittaa ulko-ovella.

Jäin oikein miettimään, että komennanko koiria tuolla tavalla? Täytyy ehkä alkaa olla vähän tarkkana siitä, miten koiria käskyttää, jos kerran joku pieni koiramies kopioi tekniikkansa suoraan minulta...

Sukulaiskierroksella

Käytiin viikonloppuna sukulaiskierroksella Keski-Suomessa. Saaressa koko lapsuutensa asuneena on jotenkin niin ihanaa päästä lenkkeilemään veden äärelle. Täällä Hämeessä jopa uimarannat ovat kortilla, mistään veden vieressä olevista lenkkimaastoista nyt puhumattakaan. Päijänne, minulla on ikävä sinua!

Ensimmäinen pitstop tehtiin Jyväskylässä, siitä sitten Liimattalaan ja Säynätsalon kautta takaisin kotiin. Koirille pisteet reissaamisesta, niistä ei kuulu autossa pihaustakaan. Välillä kun muistaa viedä jaloittelemaan ja juottaa, niin hyvä on. Samaa ei voi sanoa eräästä tietystä takapenkin matkustajasta. Voi jeesus, miten voikin olla vaikeaa istua muutama tunti aloillaan.

Vaikka ongelmansa tässä meidän porukassa on jokaisella. Sitä kun vahtii viikonlopun verran ettei lapsi laita palasiksi kaikkia sukulaisten koriste-esineitä ja koira varasta pöydälle jätettyjä ruokia, niin oma babyproofattu viidellä portilla varustettu koti tuntuu ihan luksukselta.

Jouluun asti pysytellään kyllä tukevasti kotosalla.

Viikatemies, mene jo pois!

Vuosi sitten saattoi vielä törmätä tällaiseen näkyyn.

Tämä vuosi on ollut hyvä muuten, mutta viikatemies tuntuu vierailleen joka toisen koirallisen ystävän huushollissa. Facebook on täyttynyt suru-uutisista ja osanotoista. Nykyaika on muuten siitä kiva, ettei tällaisen jälkeen tarvitse soittaa kaikille tutuille erikseen...

Sen lisäksi, että oma Papumme lähti taivaaseen huhtikuussa, on samaan jengiin liittynyt meidän kanssa useamman vuoden asunut Mini-mäyräkoira ja monta muuta näiden kahden ikätoveria. Kesällä lähtivät hienot rhodesiankoirat Milka ja Fanny, joista jälkimmäinen oli Polkan mummo. Sunnuntai toi suru-uutisen Polkan lenkkikaverin, Stickan-russelin lähdöstä.

Vaikka vanhojen koirien kuolema on odotettavissa, tuntuu se silti pahalta. Ehkä pahinta on varautua tulevaan ja miettiä päätöstä, koska mahtaa olla oikea aika päästää irti. Minusta se ei ole paras koiranomistaja, joka käyttää pienen omaisuuden koiran eläinlääkärissä hyppyyttämiseen vaikka tietää, että väistämätön on edessä. Rakkautta on päästää irti silloin, kun sen voi vielä tehdä arvokkaasti. Meillä yksikään koira ei tule kitumaan sairautensa vuoksi vain siksi, että olisin kykenemätön tekemään vaikeita päätöksiä.

Pahinta kaikesta on kuitenkin nuoren koiran lähteminen. Eilinen toi järkyttävän uutisen, että Polkan Niilo-pentu oli lähtenyt paremmille koiralenkkimaille. Ikää Niilolla oli reilu vuosi. Koira sairasti, veriarvot olivat pielessä ja lopulta mitään ei ollut tehtävissä. Täällä minäkin olen pillittänyt, vaikkei se hitto soikoon ollut edes minun koirani. Toleranssini näille uutisille on nyt vaan vähän heikko. En tiedä Niilon omistaja, luetko tätä, mutta olet kovasti ajatuksissa.

Verta pakkiin

Tämä asia on pitänyt saada aikaiseksi jo pidemmän tovin - nimittäin viedä Polkka luovuttamaan verta. Edellisestä kerrasta on aikaa puolisentoista vuotta, tosin Polkkahan ehti tehdä pennutkin tässä välissä.

Päivän hyvä työ tuli tehtyä ja joku onnettomuuteen joutunut tai sairastunut koira saa tästä verensiirron. Nykyisin Hattulan Univetissä luovutettava veri pääsee entistä paremmin käyttöön, kun se voidaan erotella ja pakastaa. Silti veren tarve on usein akuutti.

Reissu ei tosin mennyt meidän osaltamme ihan putkeen. Polkka ei meinannut nukahtaa millään ja oli vielä toisenkin piikin jälkeen osittain hereillä. Verta ei irronnut normaalin 450 millilitran sijaan kuin 200 ml. Ja koira oli loppuillan sekaisin kuin seinäkello. Pissasi pedilleenkin, mitä ei ole tapahtunut koskaan ennen rauhoituksen jälkeen. Mutta niin oli kuulemma käynyt luovutusseurana olleelle Darallekin.

Kiitokseksi urheudesta Polkka sai ison ruokasäkin. Me naurettiin, että tällaisessa lapsiperheessä koirat joutuvat tienaamaan ruokansa itse. Tarkemmat faktat koiran verenluovutuksesta löytyy edellisen kerran päivityksestä. Suosittelen menemään, jos vaan sattuu omistamaan kriteereihin sopivan koiran!

Maanantailenkillä Forssassa

Pakattiin Suvin kanssa maanantaina aamupäivällä koirat autoon ja matkattiin Forssaan lenkkeilemään. Ja voi kristus, mitkä peltorallit saatiinkin aikaan. Polkka oli ihan rakettikunnossa ja kyttäsi vaan koko ajan, josko joku jahtaisi sen verran että saisi kiskaistua kunnon hepulit. Ja olihan niitä jahtaajia, Boris ja lauma mustia paimenia. Lopulta Polkka oli ihan märkä, rapainen ja uupunut. Mutta niin onnellinen.

Kun koirista oli juoksutettu pahimmat virrat pois, järjestettiin jengi vielä perinteiseen ryhmäkuvaan. Ekaa kertaa tällä kokoonpanolla, muuten. Vasemmalta ylhäältä: Polkka, Otti, Bro, Dara, Boris, Igor ja Ruu.

Viikonloppu Lunan kanssa

Tyylikkäänä lenkillä.

Kahden koiran ja pikkulapsen talouden viikonloppumenot ovat toisinaan vähän haasteellisia. Jos mummu ja vaari näyttävät vihreää valoa, on vielä sijoitettavana kaksi koiraa. Viime viikonloppuna apuun tuli Jukka, joka toivotti Polkan tervetulleeksi yökylään. Yksi Polkan pennuista, Luna asustaa Jukan ja Pepin luona.

Polkka sujahti Lunan lokoisalle sohvalle kuin olisi aina makoillut siinä. Vähän piti murista hulvattoman kakaran leikkiinkutsuille, mutta siinä ne retkottivat pöydän alla ihan vierekkäin sillä aikaa, kun me kahvittelimme.

Kaksikolla meni siis oikein hyvin, tai niin meille ainakin kerrottiin (huomatkaa terve epäluulo apinaan omaan rakkaaseen koiraan liittyen). Myöhemmin tulleen tiedon mukaan mutsi oli perehdyttänyt lapsensa ovikellolle haukkumisen saloihin. Polkka on ihan kamala maalaistollo ja antaa kyllä kuulua, jos joku on ovella. Lapsensa oli oppinut yhdessä vuorokaudessa saman taidon. Kiitos ja anteeksi Jukka ja Peppi! En edes uskalla ajatella, minkä perehdytyksen Luna saa mahdollisella seuravalla kerralla...

Lapsi tuulettaa, äiti näyttää nyrpeältä.

Maissi jäi lopulta meidän seuraamme ja pääsi hotellilakanoihin yöksi. Mikäs tuollainen maailman helpoin pikkukoira on kuljettaa mukana - se nukkuu hotellihuoneessa hipihiljaa, ulkoilee sivistyneesti ihan missä vaan, eikä tuollaista edes kukaan pelkää. Maissi todellakin sai nukkua sängyssä, ainakin ennen kuin minulla meni hermo sen paikanvaihtamiseen ja nakki sai häädön kevythäkkiinsä. En tajua, miten joku voi nukkua koiran kanssa! Minä herään joka kerta, kun elukka vaihtaa asentoa tai tunkee lähemmäksi peiton alla. Onneksi tämä koskee vain koiria.

Samaan aikaan hotellissa.

Polkan viikonloppukuvat: Jukka Puljujärvi

Erilaista lenkkeilyä

Meidän arkinen lenkkeilyrutiini on muutoksessa. Vinskin ollessa pikkuvauva, lenkitin koirat aina päiväuniaikaan vaunujen kanssa. Keväällä siirryttiin rattaisiin, eikä niissä nukkumisesta tullut enää mitään. Siirryimme lenkkeilemään päikkäreiden jälkeen, rattaiden kanssa tietenkin. No nyt sitten homma on taas kerran muutoksessa, kun rakas lapseni haluaakin kävellä itse!

Puolitoistavuotiaan ihmistaimen fysiikkaa ja päänliikkeitä paremmin tuntevat tietävät, ettei tuollaisen natiaisen kävelyvauhti huimaa päätä. Sen lisäksi huomio kiinnittyy kaikkiin ihaniin kiviin, keppeihin ja heinänkorsiin. Tai koiranpaskoihin. Ollaan matkustettu sänkipellolle rattailla ja jaloiteltu siellä. Että voi muuten yksi sänkipeltokin olla mielenkiintoinen paikka.

Oltiin tänään Suvin kanssa lenkittämässä koiralaumaa metsäautotiellä. Suvin pakattua omansa autoon, otin Maissin ulos jaloittelemaan ja irrotin jälkikasvuni rattaista. Pienen hoipertelun ja kaatuilun jälkeen kulku puunjuurien ja keppien seassa alkoi sujua. Ja mikä riemu siitä tulikaan, kun Vinski keksi alkaa poimia keppejä maasta ja heitellä niitä Polkalle! Polkka noukki kohteliaasti kaikki kepit, mutta näytti vähän kysyvältä vaatimattoman heittomatkan kanssa... Lapsi nauraa rätkätti onnellisena joka kerta, kun koira poimi hänen viskaamansa kepin.

Että ehkä niistä alkaa jopa olla iloa toisilleen, lapsesta ja koirista nimittäin.

P.S. Polkan blogi täytti muutama päivä sitten viisi vuotta! Kaikki lähti aikanaan liikkeelle tästä. Nyt puoli vuosikymmentä ja 610 päivitystä myöhemmin Polkan elämä ei ole yhtä tapahtumarikasta kuin aivan alussa, mikä näkyy myös päivitystahdissa. Mutta toivottavasti jaksatte pysyä mukana siitä huolimatta!