Meidän arkinen lenkkeilyrutiini on muutoksessa. Vinskin ollessa pikkuvauva, lenkitin koirat aina päiväuniaikaan vaunujen kanssa. Keväällä siirryttiin rattaisiin, eikä niissä nukkumisesta tullut enää mitään. Siirryimme lenkkeilemään päikkäreiden jälkeen, rattaiden kanssa tietenkin. No nyt sitten homma on taas kerran muutoksessa, kun rakas lapseni haluaakin kävellä itse!
Puolitoistavuotiaan ihmistaimen fysiikkaa ja päänliikkeitä paremmin tuntevat tietävät, ettei tuollaisen natiaisen kävelyvauhti huimaa päätä. Sen lisäksi huomio kiinnittyy kaikkiin ihaniin kiviin, keppeihin ja heinänkorsiin. Tai koiranpaskoihin. Ollaan matkustettu sänkipellolle rattailla ja jaloiteltu siellä. Että voi muuten yksi sänkipeltokin olla mielenkiintoinen paikka.
Oltiin tänään Suvin kanssa lenkittämässä koiralaumaa metsäautotiellä. Suvin pakattua omansa autoon, otin Maissin ulos jaloittelemaan ja irrotin jälkikasvuni rattaista. Pienen hoipertelun ja kaatuilun jälkeen kulku puunjuurien ja keppien seassa alkoi sujua. Ja mikä riemu siitä tulikaan, kun Vinski keksi alkaa poimia keppejä maasta ja heitellä niitä Polkalle! Polkka noukki kohteliaasti kaikki kepit, mutta näytti vähän kysyvältä vaatimattoman heittomatkan kanssa... Lapsi nauraa rätkätti onnellisena joka kerta, kun koira poimi hänen viskaamansa kepin.
Että ehkä niistä alkaa jopa olla iloa toisilleen, lapsesta ja koirista nimittäin.
P.S. Polkan blogi täytti muutama päivä sitten viisi vuotta! Kaikki lähti aikanaan liikkeelle tästä. Nyt puoli vuosikymmentä ja 610 päivitystä myöhemmin Polkan elämä ei ole yhtä tapahtumarikasta kuin aivan alussa, mikä näkyy myös päivitystahdissa. Mutta toivottavasti jaksatte pysyä mukana siitä huolimatta!
2 kommenttia:
täällä on niiiiin upeita ja puhuvia kuvia ja sun teksti on aivan mahtavaa kynäilyä, joskus saa nauraa vedet silmissä edesottamuksia ja päivä jos toinenkin on pelastunut. Kiitos <3
Voi kiitos Tuija ihanasta kommentista :). Taisi juuri päivä pelastua!
Lähetä kommentti