Viikatemies, mene jo pois!

Vuosi sitten saattoi vielä törmätä tällaiseen näkyyn.

Tämä vuosi on ollut hyvä muuten, mutta viikatemies tuntuu vierailleen joka toisen koirallisen ystävän huushollissa. Facebook on täyttynyt suru-uutisista ja osanotoista. Nykyaika on muuten siitä kiva, ettei tällaisen jälkeen tarvitse soittaa kaikille tutuille erikseen...

Sen lisäksi, että oma Papumme lähti taivaaseen huhtikuussa, on samaan jengiin liittynyt meidän kanssa useamman vuoden asunut Mini-mäyräkoira ja monta muuta näiden kahden ikätoveria. Kesällä lähtivät hienot rhodesiankoirat Milka ja Fanny, joista jälkimmäinen oli Polkan mummo. Sunnuntai toi suru-uutisen Polkan lenkkikaverin, Stickan-russelin lähdöstä.

Vaikka vanhojen koirien kuolema on odotettavissa, tuntuu se silti pahalta. Ehkä pahinta on varautua tulevaan ja miettiä päätöstä, koska mahtaa olla oikea aika päästää irti. Minusta se ei ole paras koiranomistaja, joka käyttää pienen omaisuuden koiran eläinlääkärissä hyppyyttämiseen vaikka tietää, että väistämätön on edessä. Rakkautta on päästää irti silloin, kun sen voi vielä tehdä arvokkaasti. Meillä yksikään koira ei tule kitumaan sairautensa vuoksi vain siksi, että olisin kykenemätön tekemään vaikeita päätöksiä.

Pahinta kaikesta on kuitenkin nuoren koiran lähteminen. Eilinen toi järkyttävän uutisen, että Polkan Niilo-pentu oli lähtenyt paremmille koiralenkkimaille. Ikää Niilolla oli reilu vuosi. Koira sairasti, veriarvot olivat pielessä ja lopulta mitään ei ollut tehtävissä. Täällä minäkin olen pillittänyt, vaikkei se hitto soikoon ollut edes minun koirani. Toleranssini näille uutisille on nyt vaan vähän heikko. En tiedä Niilon omistaja, luetko tätä, mutta olet kovasti ajatuksissa.