Hitaasti, mutta varmasti

Mutta hetkinen, minnekäs ne koirat oikein hävisivät?

Reilut kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa ei ihminen ole enää notkeimmillaan, sen on saanut todeta tällä viikolla. Polkan saa hyvin hihnaan, mutta mäykkyjen kanssa kumartelu vaatii taktiikkaa. Eikä koirien remmejä kannata pudottaa lattialle, sillä niitä on vaikea saada sieltä ylös.

Oikeasti kaikki on mennyt ihan mielettömän hienosti, ollaan tehty koko viikko 1-2 tunnin mittaisia lenkkejä. Maanantaina ihasteltiin neuvolassa terveydenhoitajan kanssa hienoa säätä. Sanoin lähteväni jäälle juoksuttamaan koiria kunhan pääsen neuvolasta. "Seuraavaksi ajattelin kysyä vointiasi, mutta se taitaa olla ilmeisen hyvä", totesi terkkari. Niinpä.

Koko raskauden aikana Pasi on käyttänyt koirat lenkillä kokonaiset kaksi kertaa siksi, etten ole jaksanut lähteä. Tottakai olen onnekas, että olen voinut koko ajan näin hyvin. Toisaalta koirien kanssa ei ole varaa maatua sohvalle karkkipussin kanssa - Pasi on niin paljon töissä ja työmatkoilla, että vaihtoehdot ovat yleensä lähteä lenkille tai pissattaa koirat omassa pihassa.

Lenkkeily on toki tällä hetkellä normaalia hitaampaa, tunnin kierrokseen tuhlaantuu puolitoista tuntia. Onneksi sillä ei ole mitään väliä, koirat ovat tyytyväisiä kun saavat juosta pidempään irti. Remmilenkeillä niitä ehkä ärsyttäisi hitaasti perässä raahustava omistaja. Välillä lenkkeily saa koomisia piirteitä. Yli tunnin metsälenkillä täytyy järjestää itsellekin pissatauko ja sekös koiria kummastuttaa. Ensimmäisillä kerroilla Polkka olisi tuijottanut kyykistyvää omistajaa suu auki, jos vaan olisi osannut. Se haisteli lunta ja katsoi minua hämmentyneenä - nyt tuo vähän hitaalla käyvä mamma on alkanut jo merkkaillakin!

Usein sanotaan, että koirat vaistoavat omistajansa raskauden ja muuttavat käytöstään. Minä en ole huomannut meidän jengissä mitään eroa normaaliin. Ihan samalla tavalla niitä kiinnostaa lähinnä ruoka, koiranherkut, lenkkeily (paitsi Papua) ja hyvä lämmin nukkumapaikka kuin aina ennenkin.