Koirien keskellä kasvanut

Meillä kasvetaan kirjaimellisesti koirien keskellä.

Polkka yllätti tässä taannoin meidät kaikki. Vinski leikki lattialla omilla leluillaan ja Polkka löhösi sohvallaan. Yhtäkkiä se nousi sohvalta ja risteili aikansa jotakin etsien. Råtta! Koira käveli lelu suussa lattialla leikkivän vauvan viereen ja pudotti lelun sille. Vauva lähti ryömimään kohti råttaa ja Polkka seurasi vierestä tapahtumia. Vinski nappasi koiranlelun ja alkoi nuolla sitä tyytyväisenä (tietenkin! Koirien ja vauvan yhdistelmä ei ole tarkoitettu pöpökammoisille...). Hetken katseltuaan Polkka rojahti takaisin sohvalleen.

Vauvan ja koirien yhteiselossa on jotakin tosi liikuttavaa. Tietenkin tarkkana saa olla ihan koko ajan. Mutta on niistä valtavasti iloa toisilleen - iloisimmat naurut vauvassa kirvoittaa ohi kävelevä koira. Tai siis ainakin koirista on iloa lapselle, en tiedä, mikä on mielipide toiseen suuntaan...

Yllä olevaa kuvaa ei muuten ole mitenkään aseteltu. Olin kuvaamassa pihalla aivan muuta, kun katse kiinnittyi samaan paikkaan hakeutuneeseen porukkaan. Maissi oli tapansa mukaan kaivamassa kuoppaa jossakin pihan perällä.

Merri kävi kylässä

Rakas äitini, nyt laitetaan ranttaliksi!

Janne ja Merri kävivät kyläreissulla maanantaina. Voi mikä mötkäle kolme kuukautta vanha Merri oikein onkaan - siitä taitaa tulla vähän suurempi kuin karvan verran yli ajarajan kokoisesta äidistään... Polkka kyllä ilahtui tyttärensä näkemisestä, mutta pihariehut oli äkkiä riehuttu.

Sillä välin kun ihmiset kahvittelivat ja Polkka loikoili sohvallaan, ehti Merkkari lajitella läpi äitinsä lelukorin ja testailla aktivointileluja. Vinski-vauva osoitti oikeita koiramiehen elkeitä nauramalla ääneen Polkalle, joka komensi irvistellen tytärtään ja Merrille, joka haukkui äitinsä komennolle. Eikö vauvojen kuuluisi pelätä moista mekkalaa?

Ensin lähtee lapasesta äidillä...

... ja sitten tyttärellä.

Rotuyhdistyksen agility-koulutuksessa

My way or no way.

Osallistuttiin Polkan kanssa sunnuntaina rhodeyhdistyksen järjestämään agility-koulutukseen. Koiraa on treenattu tänä vuonna tasan kerran (samalla viikolla), joten odotukset eivät olleet kovin korkealla. Tiistaina apinan ratkaisu ohjausyrityksiin oli vaan juosta esteet läpi mahdollisimman nopeasti. Ei mitään takaakiertoja, yli vaan ja palkkaa hakemaan.

Sunnuntaina treenattavana oli vanha tuttu Polkka. Se lähti ekalle ratapätkälle täynnä vauhtia ja intoa. Vauhti ropisi sitä mukaa, kun rataa jouduttiin ottamaan uusiksi. Lopulta kahden noin viisi minuuttia kestäneen treenipätkän jälkeen hallista poistui hyvin kyllästyneen näköinen elukka. Kun minulle neuvottiin ohjaustekniikkaa, koira haahuili ympäri hallia (ellen käskenyt sitä istumaan paikallaan) skannaamassa mahdollisia nameja lattiahiekasta tai muiden ihmisten taskuista. Kun pyysin sen takaisin, se näytti hakatulta.

Mutta kun se teki töitä, se teki tarkasti, hyvin ja innolla. Niin meitä kouluttanut Laurakin totesi. Ja kehui koiran vauhtia.

Mutta tässä ollaan jälleen kerran meidän ikuisuusongelman parissa. Ohjaaja tarvitsee paljon treeniä oppiakseen ohjaustekniikkaa ja koira ei puolestaan kestä toistoja. Polkka tekee kerran ja sillä hyvä. Jo yksi uusintayritys syö sen motivaatiota. Aivan kuin se ajattelisi, että "tee yksinäsi, ellei kelpaa". Minun pitäisi tietenkin palkata sitä myös epäonnistuneesta suorituksesta ja olla näyttämättä, että pieleen meni. Mutta koira lukee minua niin hyvin, että hoksaa kyllä vaikkapa hypänneensä väärään suuntaan tai syöksyneensä putkeen A-esteen sijaan.

Kaikkiaan koulutuksesta jäi hyvä fiilis. Tykkäsin Lauran tavasta kouluttaa ja sain uusia ajatuksia. Lisäksi oli mukava seurata muiden rhodesiankoirien työskentelyä, niitä kun näkee kuitenkin aika harvoin. Joukossa oli minun mittapuullani mainion näköisiä koiria, sellaisia reikä päässä juoksevia. Sellaista koiraa haluaisin itsekin kokeilla kouluttaa.

Polkan suorituksestakin jäi ihan hyvä fiilis. Jos Poksu olisi ihminen, se pitäisi joulukuussa vuoden aikana pitämättä jääneet sairaslomat. Sellainen se vaan on.

Iloinen jälleennäkeminen

Nyt on meininkiä!

Polkka näki viime viikon lauantaina tyttärensä Merrin ensimmäistä kertaa pentujen luovutuksen jälkeen. Se nuuski pentua tarkkaan ja väittäisin, että tunnisti omakseen. Kuinka kauan koirat muuten tunnistavat omat pentunsa? Minulla ei ole mitään käsitystä asiasta.

Treffit olivat iloiset. Koirilla ja meillä ihmisillä oli oikein hauskaa. Merri on oikein reipas pieni pentunen ja osasi hienosti rauhoittua omalle pedille nukkumaan, vaikka paikalla oli mielenkiintoisia vieraita. Kiltisti se pötkötti omalla pedillään ja Polkka-mutsi Jannen ja Marjon sohvalla. Siinä se kuulemma aina nukkuu (vaikka ei tule kotona ei ole mitään asiaa ihmisten sohvalle). Merri sai siis kodin meidän koirien luottohoitajien, Jannen ja Marjon luota.

Pentu näytti asettuneen oikein mukavasti taloksi. Keittiöstä löytyi Peten koiratarvikkeen laatikoita sen verran, että sanoisin pennun tarvikkeiston olevan kunnossa... Ja kuten kuvista voi päätellä, sama oranssi pukee sekä äitiä, että tytärtä.

Merrin seikkailuja voi seurata tästä.

Kuvat: Janne Kaakinen

Oikein hyvä lenkkiviikko

Toisinaan kaikki kuvat näyttävät tältä...

Meillä on ollut oikein mainio viikko. Koirat käyvät välillä sääliksi tässä nykyelämässä. Jokapäiväiset metsälenkit ovat vaihtuneet remmilenkkeihin vaunujen vieressä. Käydään aamupäivällä noin tunnin remmilenkki ja illalla Pasin tultua töistä yritetään päästä ulkoilemaan ilman vauvaa. Eihän se aina onnistu. On työmatkoja, remonttia ja muita kiireitä. Eivät koirat onneksi mene pitkin seiniä. Maissi reilu 11 vuotta on jo selvästi vanha koira ja Polkkakin rauhoittunut aika paljon. Papu ei ole tässä talossa asuessa enää kunnon lenkkejä edes tehnyt, ihan jotain pieniä kierroksia vain.

Mutta tähän viikkoon. Se oli aktiviteetilta juuri sellainen, kuin haluaisinkin. Tiistaina treenattiin agilityä, keskiviikkona lenkkeiltiin Nean rhodejen kanssa, torstaina Suvin lauman kanssa ja perjantaina ajettiin tapaamaan Ceciliaa ja Leoa. Tänään tehtiin vain pieni lenkki omalla porukalla ja huomenna treenataan taas agilityä. Polkan kunto on edelleen vähän huono, se on selvästi väsyksissä tästä kaikesta.

Kavereiden kanssa juokseminen metsässä tai pelloilla on ihan ehdottomasti parasta aktiviteettia Polkalle. Ei sitä kauheasti remmilenkit innosta ja omalla porukalla metsässä se tyytyy vain hölkkäämään eteenpäin.

Leo ja Polkka.

 En tiedä onko Polkka rauhoittunut, vai oliko se vain väsynyt perjantaihin tultaessa, mutta peltolaukat Leon kanssa jäivät vähän vaatimattomiksi. Joskus koirat mennä reuhasivat koko tunnin lenkin ajan. Nyt Polkka keskittyi lähinnä metsästämään hevosenkakkaa. Ei auttanut mikään huutaminen, siellä se paineli aitauksissa skannaamassa kakka-apajia. Lopulta tarhaan tunkeminen aiheutti mojovan sähköiskun kuonoon. Siitä apina järkyttyi aivan silmin nähden, tosin jatkoi muutaman hetken päästä kakkakasojen tonkimista...

Tämän viikon yhteenvetona todettakoon, että olemme kovin onnekkaita kun meillä on näin paljon mukavia lenkkikavereita!

Auringonottoa lokakuussa

Viimeiset aurinkoenergiat talteen.

Loppuviikon sää on ollut aivan uskomaton. Auringossa on niin lämmintä, että orkesteri haluaa maata terassilla aurinkoa ottamassa. Ja onhan sentään lokakuu!

Minulta meni hetki edes tajuta, mitä porukka pyörii eteisessä jonottamassa. Avasin ulko-oven ja tyypit katsoivat minua helpottuneina. Ei kun koirapedit pihalle ja porukka ulos tuulettumaan. Sopiihan se!

Hyvät iltariehut

Ensin vähän tutustutaan.

Lenkkeiltiin keskiviikkoiltana uusien kavereiden, Heron ja Numan kanssa. Numa-pennulla on ikää 8,5 viikkoa ja olihan se niin uskomattoman pieni ja suloinen. Reippaasti pentunen kipitti meidän perässä, mitä nyt välillä liftasi sylikyytiin. Polkka nuuski pentua vähän hämmentyneenä, ja päätti sitten käynnistää kunnon rallit Heron kanssa.

Kuten kuvista voi päätellä, Polkalla oli ihan tosi kivaa. Hero ei ehkä ihan ollut puskarallien mies, mutta hyvä painimatsi ainakin saatiin aikaiseksi. Niin, eikä uros yrittänyt kertaakaan selkään. Mikä herrasmies!

Ei voi olla mitään suloisempaa!