Uusi agilityn kolmosluokkalainen

Enpä olisi viime kesänä Polkan kisakokeilusta Suvin kanssa sopiessani uskonut, että ne on viidet kisat ja kakkosluokan serti. Minulla oli jonkun sortin henkilökohtainen kriisi siitä, että mitä tämän harrastuksen ja koiran kanssa teen. Suvi lupautui testaamaan, miten Polkka kulkisi hänen kanssaan.

Ekoihin kisoihin tyypit treenasivat kerran. Hankalat radat ja kaksi hyllyä. Seuraavista kisoista tulikin yksi nolla jokaisista. Forssassa nolla ei ollut nousunolla, joten siksi Polkka ennätti kerätä niitä neljä. Lajia tuntemattomille selvityksenä siis sen verran, että kakkosluokasta nousee kolmosluokkaan kolmella nollaradalla (lue: alle ihanneajan juostu puhdas rata), mutta kaikki nollat eivät ole nousunollia. Niin sanottujen nousunollien lukumäärä riippuu osallistuvien koirien määrästä.

Treenikertoja Suvilla ja Polkalla on takana ehkä viisi. Siksi onkin ihan käsittämätöntä, miten kaksikon yhteistyö toimii niin saumattomasti. Taitava ohjaaja tietenkin ja onhan Polkkaakin treenattu (meikäläisen todella osaavissa käsissä, hah hah), mutta luulisi yhteisen sävelen löytymisen ottavan silti aikansa?

Niin siinä vaan sitten kävi, että lauantain kisojen ensimmäiseltä radalta tuli se viimeinen luokkanousuun tarvittava nolla. Rata ei ollut todellakaan mikää helppo (jos minä olisin ohjannut koiraa, olisin ehkä lähtenyt kotiin sen nähtyäni) ja Polkan nolla oli ainoa. Punainen paholainen vaihtoi luokkaa siis tyylikkäästi voitolla. Toiselle radalle se ei tietenkään voinut enää osallistua, vaan jaettiin kisaherkut seuraneitinä toimineen Daran kanssa ja lähdettiin aurinkoisen kevätpäivän lenkille.

Seuraneiti Dara ja kisakoira Polkka.

Olen melkein harmissani siitä, että Polkan luokkanousu kävi näin nopeasti. Meillä oli niin hauskoja kisareissuja Suvin ja seuraneitinä toimineen Daran kanssa! Mutta se riski on tietenkin otettava, kun antaa koiransa osaaviin käsiin. Mitä tästä eteenpäin sitten, en yhtään tiedä. Jatkanko itse treenaamista ja yritänkö kisata, vai tyrkytänkö koiraa Suvin mukaan kisareissulle?

Tietenkin minua naurattaa myös tämä oma asenteeni kisaamiseen. On ihan parasta ajaa kisapaikalle, lämmittää ja jäähdyttää koira, kuvata ehkä suoritus videolle ja nauttia kioskin antimista. Ei mitään sellaista veret seisauttavaa kisajännitystä, kun joku muu astuu suden suuhun (vaikka jännittää minua siltikin aina ihan törkeästi). Ja sanon tämän kaiken sen jälkeen, kun olen treenannut koiraani agilityä varten viisi vuotta.

Mutta saapa nähdä mitä tuleman pitää. Onneksi olemme hitaassa Hämeessä, ei sitä tarvitse tänään tietää.