7.3.2014

Prse homeessa

Masentaa.
Ellen tietäisi koirani menevän juoksun jälkeen totaalisen veltoksi, ajattelisin sen tekevän hidasta kuolemaa. Elukka on ollut viime viikot aivan järkyttävän laiska. Lenkille lähtiessä sitä täytyy huutaa eteisestä ja kirjaimellisesti kenkäistä ovesta ulos (ei, älkää soittako eläinsuojeluun, pudotan sen rappusilta hellästi). Lenkillä se kävelee eteenpäin. Tai no korkeintaan ravaa. Ja nyt ei lasketa paskakasalle juoksemista, silloin elukka kyllä laittaa tassua toisen eteen. Kevät on sitruunantuoksuista aikaa, jos joku nyt ymmärtää, mitä tarkoitan?

Sen lisäksi että koira kuluttaa aikaansa velttona maaten, se yrittää piiloutua.


Viime viikolla laiskiaiselle sattui henkilökohtainen katastrofi - se putosi keskellä yötä sohvaltaan. Heräsimme miehen kanssa kamalaan rysäykseen ja säikähdimme tietenkin, että joku oli murtautunut taloon. Mutta koira oli hiljaa. Tarkempi tutkiminen osoitti, että se oli rojahtanut sohvalta puiseen lelukoriinsa, joka oli haljennut. Mahtoi sattua. Elukka nukkui loppuyön mielenosoituksellisesti lattialla, mikä ei todellakaan ole normaalia.


Viikonloppuna se putosi nojatuolistaan, mutta se ei haitannut. Unia pystyy nimittäin jatkamaan, vaikka roikkuisi puoliksi lattiallakin. Kuva kertoo tästä(kin) hienosta hetkestä enemmän kuin tuhat sanaa.

En edes muista, koska olisimme viimeksi päässeet treeneihin. Ensin koiralla oli juoksu, sitten mies on ollut työmatkoillansa ja lopulta olin itse kipeänä. Ensi viikolla olisi vihdoin tarkoitus päästä treenaamaan. Mietin, että tuollaista maailman laiskinta rotkoa on aivan turha kuskata minnekään agility-hallille, mutta sitten kävin koirien kanssa yhtenä päivänä lähitreeniksellä tekemässä vähän tottista. Polkka teki hommia ihan yli-innokkaasti ja olisi tehnyt paljon enemmänkin, kuin olin ajatellut. Se vihulainen pääsee kyllä välillä yllättämään!


Olen tietenkin potenut myös huonoa omaatuntoa koirani apaattisuudesta. Onhan koirien nykyelämä suorastaan masentavaa entiseen verrattuna. Ennen ne juoksivat joka päivä vapaana, nyt hädin tuskin viikonloppuisin. Ennen treenattiin paljon, tämän hetken treenauskunnon ja -innon voi lukea tuosta ylempää. Enkä jaksa nykyään minkään sortin perseilyä koirilta, pinna tuntuu olevan sen verran äärimmilleen venytetty.

Toisaalta itsensä ruoskiminen on (koiran velttouden osalta) turhaa. Aina se on mennyt sekaisin juoksun jälkeen. Ja tämähän on nyt viimeinen kerta, pian kutsuu leikkauspöytä! En jaksa juoksuja, valeraskauksia ja jatkuvaa apaattisuutta. Luulisi sen nyt olevan koirallekin parempaa elämää päästä eroon hormonimyrskyistä.

5 kommenttia:

Tuija M kirjoitti...

mua alkaa entistä enemmän epäilyttämään, että onko toi eläin ollenkaan? Ehkä joku mutaatio ihmisestä ja koirasta... Miten se pystyy noihin ilmeisiin ja tekoihin? Olen täynnä kysymyksiä....

Heidi S kirjoitti...

Meillä molemmat uroskoirat olleet nyt kanssa apaattisia, viime keväänä oli sama juttu. Jokin ihme kevätmasennus (ja mä kun luulin tällästen olevan vaan narttujen juttuja). Treeneissä ne loistaa mutta pitkille lenkeille en edes viitsi lähteä, kun tiedän niiden vain raahautuvan perässä, ärh!

Riik kirjoitti...

Tuija: ei se ainakaan koira taida olla... Tai ainakin se on hyvin eriskummallinen koira.

Heidi: kevätmasista taitaa tosiaan olla liikkeellä! Jopa meidän aina-reipas-mäyräkoira Maissi on lenkillä ihan perässävedettävä. Se tosin inhoaa kuraa ja meidän lähitiet on aivan kamalassa kunnossa :/

Terhi kirjoitti...

Ei vitsi mä nauran täällä sun loistavalle tarinankerronnalle! :D

Anonyymi kirjoitti...

Leo ja Stitch, Rhode ja Russeli, ovat olleet täydellisen apaattisia jo yli kuukauden. Tänään oli havaittavissa vähän piristystä, lantalassa tonkimista ja autojen ajoa. Rhodejen nukkuma asennot ovat aika kummallisia, ehkä jotain eläimellistä joogaa tms. Aurinkoisia päiviä toivoen, Cecilia