25.3.2015

Råttia saa taas Ikeasta!

Onhan niillä vähän värieroa, vanhalla ja uudella råtalla.
 Hurraa, Ikeassa myydään taas råttia! Tuo koiratalouksien suosikkiostos ennätti olla poissa valikoimasta hetken aikaa ja ainakin meidän lattialla pyöri ihan järkyttävän kamalan näköisiä råttia. Joku joskus luuli niitä lapsen pehmoleluiksi. Hävetti. Råtat käyvät toisinaan pyykkikoneessa, mutta kyllä ne melkoisen rumiksi pinttyvät silti.

Minulla ei ole ollut asiaa Ikeaan hetkeen, mutta onneksi ystäväni toimi råttakuriirina ja toi ostosreissultaan kaksi uutta hohtavan valkoista råttaa (muun väriset oli loppu. Olen ihan vakuuttunut, että näitä ostetaan lähinnä koirille).


Kaksi uutta råttaa kirvoitti melkoisen hepulin sekä lapsessa, että koirassa. Råttien kanssa juostiin ja niitä heiteltiin ympäriinsä. Ja leikittiin vetoleikkiä. Joku on joskus sanonut, että koira on henkisesti 2-vuotiaan lapsen tasolla. Uskon sen, molempien touhu näytti ihan yhtä älyvapaalta. Mutta tietenkin tosi onnelliselta.

Jos joku ei vielä tiennyt, niin ennen råtanhakureissulle lähtemistä voi kunkin Ikean råttasaldon tarkastaa tästä. Kyllähän se nyt harmittaisi, jos tulisi hukkareissu!




24.3.2015

Namihaaste



Pitihän siihen Polkan ja Maissinkin osallistua, somessa kiertäneeseen namihaasteeseen nimittäin. Koira maahan makaamaan ja se ympäröidään koirannappuloilla tai joillakin pienillä herkkupaloilla. Paikallaan pitäisi malttaa olla ainakin sen aikaa, että omistaja saa valokuvan otettua.

Polkka makasi omalla suoritusvuorolla paikallaan kuin patsas. Viisi koirasta otettua kuvaa ovat kaikki tismalleen samanlaisia. Ei tainnut edes silmää räpäyttää, odotti vaan syömislupaa.

Maissille homma oli askeleen haastavampi. Se nappasi ensimmäisen nappulan suuhunsa ja näytti ällistyneeltä, kun kielsin. Sen jälkeen nakki makasi paikallaan kummastunut ilme naamalla. Jos olisi ilkeä, sanoisi että silmät pyörivät päässä kuin hedelmäpeli. Mutta onnistui!

Kokeilkaapa tätä omien koirienne kanssa.


15.3.2015

Uusi agilityn kolmosluokkalainen


Enpä olisi viime kesänä Polkan kisakokeilusta Suvin kanssa sopiessani uskonut, että ne on viidet kisat ja kakkosluokan serti. Minulla oli jonkun sortin henkilökohtainen kriisi siitä, että mitä tämän harrastuksen ja koiran kanssa teen. Suvi lupautui testaamaan, miten Polkka kulkisi hänen kanssaan.

Ekoihin kisoihin tyypit treenasivat kerran. Hankalat radat ja kaksi hyllyä. Seuraavista kisoista tulikin yksi nolla jokaisista. Forssassa nolla ei ollut nousunolla, joten siksi Polkka ennätti kerätä niitä neljä. Lajia tuntemattomille selvityksenä siis sen verran, että kakkosluokasta nousee kolmosluokkaan kolmella nollaradalla (lue: alle ihanneajan juostu puhdas rata), mutta kaikki nollat eivät ole nousunollia. Niin sanottujen nousunollien lukumäärä riippuu osallistuvien koirien määrästä.

Treenikertoja Suvilla ja Polkalla on takana ehkä viisi. Siksi onkin ihan käsittämätöntä, miten kaksikon yhteistyö toimii niin saumattomasti. Taitava ohjaaja tietenkin ja onhan Polkkaakin treenattu (meikäläisen todella osaavissa käsissä, hah hah), mutta luulisi yhteisen sävelen löytymisen ottavan silti aikansa?


Niin siinä vaan sitten kävi, että lauantain kisojen ensimmäiseltä radalta tuli se viimeinen luokkanousuun tarvittava nolla. Rata ei ollut todellakaan mikää helppo (jos minä olisin ohjannut koiraa, olisin ehkä lähtenyt kotiin sen nähtyäni) ja Polkan nolla oli ainoa. Punainen paholainen vaihtoi luokkaa siis tyylikkäästi voitolla. Toiselle radalle se ei tietenkään voinut enää osallistua, vaan jaettiin kisaherkut seuraneitinä toimineen Daran kanssa ja lähdettiin aurinkoisen kevätpäivän lenkille.
Seuraneiti Dara ja kisakoira Polkka.
Olen melkein harmissani siitä, että Polkan luokkanousu kävi näin nopeasti. Meillä oli niin hauskoja kisareissuja Suvin ja seuraneitinä toimineen Daran kanssa! Mutta se riski on tietenkin otettava, kun antaa koiransa osaaviin käsiin. Mitä tästä eteenpäin sitten, en yhtään tiedä. Jatkanko itse treenaamista ja yritänkö kisata, vai tyrkytänkö koiraa Suvin mukaan kisareissulle?

Tietenkin minua naurattaa myös tämä oma asenteeni kisaamiseen. On ihan parasta ajaa kisapaikalle, lämmittää ja jäähdyttää koira, kuvata ehkä suoritus videolle ja nauttia kioskin antimista. Ei mitään sellaista veret seisauttavaa kisajännitystä, kun joku muu astuu suden suuhun (vaikka jännittää minua siltikin aina ihan törkeästi). Ja sanon tämän kaiken sen jälkeen, kun olen treenannut koiraani agilityä varten viisi vuotta.

Mutta saapa nähdä mitä tuleman pitää. Onneksi olemme hitaassa Hämeessä, ei sitä tarvitse tänään tietää.

1.3.2015

Kun seitsemän rhodenarttua lenkille lähti









Netin keskustelupalstoilla liikkuu monenlaisia ajatuksia rhodesiankoirien sosiaalisuudesta. Yksilökysymyksiähän nämä, mutta kyllä meidän tämänpäiväinen lenkkiseurue nyt jotakin kertoo aiheesta. Sunnuntailenkille lähti yhteensä seitsemän rhodenarttua - Polkka ja tyttärensä Merri, 12-vuotias Chindi sekä Neelan (Feanor´s C-pentueesta) pennut Pirkkis, Inda, Zola ja Kayla.

Mitä sitten tapahtui, kun tällainen koiramäärä läväytettiin yhteen? Hulvatonta rallia pitkin metsäautotietä ja pusikoita, vähän painia ja toisen yli hyppelemistä ja muutamien koirien osalta sivistynyttä ravaamista ihmisten vieressä. Ei oikeasti yhtäkään tilannetta, missä koirilla olisi ollut sanottavaa toisilleen. Nuoria koiriahan nämä nyt ovat Polkkaa ja Chindiä lukuun ottamatta, mutta selkeästi sosiaalista porukkaa.

Polkka ravasi tiellä vähän järkyttyneenä leppoisan sunnuntailenkin muuttumisesta kakaroiden ralliareenaksi. Muodon vuoksi se veti muutamat puskarallit, mutta kukaan ei pysynyt kokeneen puskalaukkaajan perässä ja se palasi kipittämään tielle ja kerjäämään syötävää ihmisten taskuista.

Koirapuistoon en olisi tällaista porukkaa vienyt, siellä tunteilla on tapana tiivistyä. Lenkillä liikutaan koko ajan reippaasti, koirilla on tarvittaessa tilaa väistää toisiaan ja ne voivat valita juoksukaveriksi sen, jonka kanssa kemiat käyvät yhteen. Tänään kyllä kaikilla kävivät.

Polkka on siis porukan oranssitakkinen kaveri, jos jollakin menee afrikkalaiset sekaisin kuvia katsellessa.