Uusi agilityn kolmosluokkalainen

Enpä olisi viime kesänä Polkan kisakokeilusta Suvin kanssa sopiessani uskonut, että ne on viidet kisat ja kakkosluokan serti. Minulla oli jonkun sortin henkilökohtainen kriisi siitä, että mitä tämän harrastuksen ja koiran kanssa teen. Suvi lupautui testaamaan, miten Polkka kulkisi hänen kanssaan.

Ekoihin kisoihin tyypit treenasivat kerran. Hankalat radat ja kaksi hyllyä. Seuraavista kisoista tulikin yksi nolla jokaisista. Forssassa nolla ei ollut nousunolla, joten siksi Polkka ennätti kerätä niitä neljä. Lajia tuntemattomille selvityksenä siis sen verran, että kakkosluokasta nousee kolmosluokkaan kolmella nollaradalla (lue: alle ihanneajan juostu puhdas rata), mutta kaikki nollat eivät ole nousunollia. Niin sanottujen nousunollien lukumäärä riippuu osallistuvien koirien määrästä.

Treenikertoja Suvilla ja Polkalla on takana ehkä viisi. Siksi onkin ihan käsittämätöntä, miten kaksikon yhteistyö toimii niin saumattomasti. Taitava ohjaaja tietenkin ja onhan Polkkaakin treenattu (meikäläisen todella osaavissa käsissä, hah hah), mutta luulisi yhteisen sävelen löytymisen ottavan silti aikansa?

Niin siinä vaan sitten kävi, että lauantain kisojen ensimmäiseltä radalta tuli se viimeinen luokkanousuun tarvittava nolla. Rata ei ollut todellakaan mikää helppo (jos minä olisin ohjannut koiraa, olisin ehkä lähtenyt kotiin sen nähtyäni) ja Polkan nolla oli ainoa. Punainen paholainen vaihtoi luokkaa siis tyylikkäästi voitolla. Toiselle radalle se ei tietenkään voinut enää osallistua, vaan jaettiin kisaherkut seuraneitinä toimineen Daran kanssa ja lähdettiin aurinkoisen kevätpäivän lenkille.

Seuraneiti Dara ja kisakoira Polkka.

Olen melkein harmissani siitä, että Polkan luokkanousu kävi näin nopeasti. Meillä oli niin hauskoja kisareissuja Suvin ja seuraneitinä toimineen Daran kanssa! Mutta se riski on tietenkin otettava, kun antaa koiransa osaaviin käsiin. Mitä tästä eteenpäin sitten, en yhtään tiedä. Jatkanko itse treenaamista ja yritänkö kisata, vai tyrkytänkö koiraa Suvin mukaan kisareissulle?

Tietenkin minua naurattaa myös tämä oma asenteeni kisaamiseen. On ihan parasta ajaa kisapaikalle, lämmittää ja jäähdyttää koira, kuvata ehkä suoritus videolle ja nauttia kioskin antimista. Ei mitään sellaista veret seisauttavaa kisajännitystä, kun joku muu astuu suden suuhun (vaikka jännittää minua siltikin aina ihan törkeästi). Ja sanon tämän kaiken sen jälkeen, kun olen treenannut koiraani agilityä varten viisi vuotta.

Mutta saapa nähdä mitä tuleman pitää. Onneksi olemme hitaassa Hämeessä, ei sitä tarvitse tänään tietää.

Kun seitsemän rhodenarttua lenkille lähti

Netin keskustelupalstoilla liikkuu monenlaisia ajatuksia rhodesiankoirien sosiaalisuudesta. Yksilökysymyksiähän nämä, mutta kyllä meidän tämänpäiväinen lenkkiseurue nyt jotakin kertoo aiheesta. Sunnuntailenkille lähti yhteensä seitsemän rhodenarttua - Polkka ja tyttärensä Merri, 12-vuotias Chindi sekä Neelan (Feanor´s C-pentueesta) pennut Pirkkis, Inda, Zola ja Kayla.

Mitä sitten tapahtui, kun tällainen koiramäärä läväytettiin yhteen? Hulvatonta rallia pitkin metsäautotietä ja pusikoita, vähän painia ja toisen yli hyppelemistä ja muutamien koirien osalta sivistynyttä ravaamista ihmisten vieressä. Ei oikeasti yhtäkään tilannetta, missä koirilla olisi ollut sanottavaa toisilleen. Nuoria koiriahan nämä nyt ovat Polkkaa ja Chindiä lukuun ottamatta, mutta selkeästi sosiaalista porukkaa.

Polkka ravasi tiellä vähän järkyttyneenä leppoisan sunnuntailenkin muuttumisesta kakaroiden ralliareenaksi. Muodon vuoksi se veti muutamat puskarallit, mutta kukaan ei pysynyt kokeneen puskalaukkaajan perässä ja se palasi kipittämään tielle ja kerjäämään syötävää ihmisten taskuista.

Koirapuistoon en olisi tällaista porukkaa vienyt, siellä tunteilla on tapana tiivistyä. Lenkillä liikutaan koko ajan reippaasti, koirilla on tarvittaessa tilaa väistää toisiaan ja ne voivat valita juoksukaveriksi sen, jonka kanssa kemiat käyvät yhteen. Tänään kyllä kaikilla kävivät.

Polkka on siis porukan oranssitakkinen kaveri, jos jollakin menee afrikkalaiset sekaisin kuvia katsellessa.

Toinen LUVA-nolla!

Pakattiin Suvin kanssa lauantaina ystävänpäivän kunniaksi kaverukset Polkka ja Dara autoon ja huristettiin Janakkalaan agility-kisoihin. Dara oli seuraneiti ja Polkan henkinen tuki ja Polkka juoksi kaksi starttia Suvin kanssa.

Henri Luomalan radat eivät olleet ihan yksinkertaisemmasta päästä. Polkka lähti ekalle radalle vähän tahmeasti, mutta sai hommasta kiinni ja teki nollan ajalla -5,19. Nollalla sijoittui kolmanneksi ja sehän oli myös toinen kakkosluokan nousunolla. Yksi vielä ja sitten ollaankin jo kolmosluokkalaisia!

Toinen rata lähti liikkeelle hyvällä draivilla, mutta Suvin omien sanojen mukaan hänen ajatuksensa siirtyi kesken keppien seuraavaan esteeseen - Polkka huomasi ja tuli kepeiltä pois. Tässä on juuri se ongelman ydin minun ja Polkan kanssa: ajatukseni katkeaa liian monta kertaa radan aikana ja koira menee ihan sekaisin. Keppionnettomuudesta huolimatta maaliin selvittiin ajassa 8,85. Polkka sijoittui toiseksi, tällä radalla kukaan ei tehnyt nollatulosta. Siellä se pieni punainen afrikkalainen tönötti molemmissa palkintojenjaossa bordercollieiden seassa.

Hauska kisapäivä ja mainio ystävänpäivä - Suvi ja Dara olette ihan parhaita!

Viikonloppuisia

Polkan ja råtan mielestä ilmassa on kevään tuntua!

Aivan kuin viikonloppu olisi antanut pienen enteen tulossa olevasta keväästä. Lauantaina suunniteltiin talven ensimmäistä jäälenkkiä. Tavattiin pilkkimies, joka kertoi lahdella olevan melkein puoli metriä kunnollista jäätä, eikä virtapaikkoja. Olin ihan innoissani, koska jäällä on ihan mainiota juoksuttaa koiria.

Mutta kuinkas sitten kävikään - jää varmaan kestää, mutta siellä on niin paljon vettä että käveleminen on aivan mahdotonta. Koirat nostelivat jalkojaan dramaattisina ja tuijottelivat minua. Mentiin sitten ihastelemaan Aulangon huvimajoja. Vähän kyllä surettaa jäiden tilanne. Viime talvena päästiin jäälle yhden ainoan kerran, tänä vuonna ei varmaan kertaakaan.

Jos lauantain lenkkikeli oli harmaa ja vesi- ja räntäsateinen, paistoi sunnuntaina aurinko. Mutta iloa hyvästä lenkkikelistä hälvensi ihan järkyttävä tuuli. Variksetkin lensivät taivaalla ihan miten sattui! Tehtiin kuitenkin reipas metsälenkki, siellähän ei tuuli niin haittaa. Polkka juoksi hangessa ihan tyytyväisenä. Aurinko saa kummasti virtaa kaamosmasennuksesta kärsivään afrikkalaiseen.

Viime päivinä

Täällä on viime päivinä ulkoiltu, tehty lumitöitä, lenkkeilty pulkan kanssa, kaivettu lumitunneleita ja laskettu mäkeä. Luettu satuja koirille, nukuttu pylly vasten pyllyä, parveiltu takan edessä ja odotettu kevättä.

Tammikuu alkaa olla takana. Nyt innokkain kuonoin kohti helmikuuta, joka tuo toivottavasti pienen toiveen keväästä.

Nukkumassa

Polkka on siitä hassu koira, että se osaa peitellä itsensä. Välillä me ihmiset kysymme toisiltamme, oletko sinä peitellyt sen? Ja pudistamme molemmat päätämme huvittuneena.

Tänään narskuvassa pakkasessa tehdyn iltalenkin päätteeksi sohvalle oli käpertynyt tällainen nukkuja. Syksyllä koirasohvalle ostamani tyynynpäälliset menivät aika nappiin, vaikka itse sanonkin.

Pakkaslenkillä Leon kanssa

Vaihtelevat sääolosuhteet sen kun jatkuvat. Loppiaisena mittarissa oli -18 astetta, mutta oltiin reippaita ja suunnattiin Leo tiluksille kuten oltiin sovittu. Tällä kertaa myös Maissi lähti matkaan mukaan. Tilan kiistaton hallitsijatar Stickan-russeli lähti syksyllä koirien taivaaseen ja uskalsin ottaa nyt Maissin mukaan lenkille. Tiedättehän, kaksi pientä ja tuimaa koiramummoa...

Koirat tarkenivat yllättävän hyvin, jopa draamakuningattarena tunnettu Polkka, joka nosteli alkuun tassuja ja päätyi sitten vetämään peltorallia Leon kanssa.

Kuten kuvista huomaa, Maissi kulki omia polkujaan välittämättä riehuvista afrikaneläjistä.